Psykedeelinen Shirley Temple pioneeripalatsissa

Vielä ehtii näkemään vuoden söpöimmän näyttelyn, raottamaan hiukkasen pimeyden säkkiä.

Katja Tukiaisen pieni huone Galerie Forsblomilla on kehystetty pinkeiksi ja valkoisiksi maalatuilla maskilampuilla. Such a Lovely Place on paikka, jossa saa olla ihana tyttö.

Värimaailma on 1950-lukuisen pinkkiä, malvaa, pepsodent-mintunvihreää. Purkkavärit iskevät lähikuvissa tyttöjen pisamissakin. Herkistä siveltimenvedoista ja sävyistä tulee paikoitellen mieleen Ellen Thesleff, hänen Italian-liilansa yli sadan vuoden takaa.

Katja Tukiainen: Bath house, 2011

Tukiaisen maalauksissa tavataan samannäköisiä tyttöjä, joihin voi törmätä ratikassa tai sarjakuvamessuilla, niitä liioitellun Lolita-tyyppisesti pukeutuneita rusettityttöjä. Posket vaaleanpunaiset kuin pupun anturat, hiukset shirleytemple-korkkiruuvikiharoilla. Eikä siinä mitään, eipä haittaa minua. Mustissa kulkevia synkistelijöitäkin maailmassa on paljon. 

Punaiset hamoset ja isot punaiset rusetit muistuttavat myös Neuvostoliiton pikkupioneereista. Bambilla olisi sinne varmasti ollut porttikielto. Tukiaisella ultrasöpöyden aura meneekin aivan psykedeeliseksi.

En haluaisi nähdä mitään seksuaalista näissä laihoissa tytöissä, heidän untaan valvovissa pupuissa tai sylissä pidettävissä valkeissa karitsoissa. En.

Tytöt kuitenkin  hyppivät ulos isosta palavasta koristeellisesta nukketalosta. Tekevät matkaa auton ja kartan kanssa. Ehkä he karkaavat annetun tyttöyden kliseesirkuksesta, silti pinkkeytensä pitäen. Esiripun verhot on vedetty sivuun ja maailma näkyy ihanana.

Katja Tukiainen: Rainbow Eyes, 2011

Näyttely avoinna ma-pe 11-18, la 11-16, su 12-16. Osoite Lönkka 5.

Kuvat: Galerie Forsblom.

Punk´s not dead!

On tässä tullut jo pariinkin otteeseen mainittua punk-asenne. Ehkä on syytä hiukan valaista, mistä yöstä se kumpuaa.

Punk-asenne on muunmuassa: 

• auktoriteettien kyseenalaistamista ja ajattelua itse.  
• itseluottamusta: uskoa omiin taitoihin ja arvostelukykyyn sekä yhteistyön voimaan.  
• ihmisen oman moraalin ja älykkyyden arvostamista, johtotähtenä vapaus. 
• vallitsevan kaanonin ja elämänkulun kyseenalaistamista. 
• sydämen äänen kuuntelemista.

Minulle punk-nuoruudesta 25 vuotta sitten jäi loppuelämäksi mielentila.

Oli (ja on) sodan-, systeemin- ja poliisinvastaisuus: kytät on natsisikoja. Oli eläinten oikeudet ennen kettutyttöjä. Silloin oltiin kasvissyöjiä, vaikka koulustakaan ei saanut muuta vegeä kuin näkkileipää.  Aseistakieltäytyminen, kun sivariin haluavat pojat joutuivat ”mitä tekisit jos ryssä raiskaisi äitisi” –tenttiin. Antirasismi, kun Suomessa ei vielä ollut maahanmuuttajia (paitsi Neil Hardwick). Kasvihuoneilmiö, sittemmin ilmastonmuutos. Ydinvoiman vastustaminen. Talonvaltaus. Epäkaupallisuus pörssitalouden nousuhypessä. 

Kaikki muistot eivät ole mukavia. Elämä harmaassa Kekkoslovakiasssa oli myös (ja varsinkin) kohtuullisen ankeaa. Kaikkea normista poikkeavaa katsottiin pahalla silmällä. Ihmiset töllöttivät silmät päästään keesitukkaisia punkkareita, ja ajan sävyisässä kokovartalobeigeydessä varmasti pistimmekin silmään. Mutta saipa olla törkeä, koska sitä suorastaan odotettiin: harva näki kilttiin sieluun syntipukkisen pinnan läpi. Mölyttiin ja rietasteltiin kuin kuin känniset Rölli-peikot. Oman heimon kanssa oli vahva leiritulimeininki missä vain kotimaassa tai maailmalla. Kuunneltiin bändejä, joilla oli niminä esimerkiksi Kiima, Maho Neitsyt, Painajainen, Kaaos. Sikakivaa!

Sellaista on ikävä näinä ahneina aikoina, kun raha määrittää lähes kaikkea, ja markkinavoimien koneisto kuristaa ihmistä, jota tyhjänpäiväinen viihde turruttaa ikuiseen uneen. 

Päätän kommenttini tähän Laman osuvaan tunnelmarunoon:

"Sitä kuulee kadulla, sitä kuulee kaupoissa
ne työntää sitä postiluukusta, lehdet on sitä täynnä
Sitä tulee radiosta, sitä tulee telkkarista
Paskaa, skeidaa ja köntsää, onks pakko jauhaa paskaa, paskaa?" 

P.S. Lisää tarinoita ja hienoja kuvia kirjassa Punk on kuollut, eläköön hardcore!(Like 2009)

Ompelutaiteesta

Internet on kyllä metka vehje. Sitä tutustuu vahingossa asioihin, joihin ei muuten ole juurikaan kosketuspintaa. Esimerkiksi käsityöt. Törmäsin epätodelliseen blogiin. 

“Kesä hurahti ohi vauhdilla. Käsitöitäkin olen tehnyt urakalla, mutta kuvaamatta on jääneet 150 kukkaroa, muutamat lasten housut, 3 keppihevosta vanhoista villasukista ja sohvan verhoilut. Varmaan jotakin muutakin..”

En voi olla miettimättä mikä hänen diagnoosinsa on.

Hän on viiden lapsen kolmikymppinen kotiäiti! Minä olen kohta nelikymppinen, vain kahden lapsen väsynyt, kohta eronnut äiti, ja olen sairaan kateellinen tällaisille kauniin osaajille. Tekevät juuri sellaisia värikkäitä herkullisia 70-lukuun vivahtavia juttuja, joita tekisi mieli syödä.

Pompulan tekemiä kukkaroita. Mulle toi kolibrikuvioinen, kiitos (kuva: Pompulapaja).

Minä osaan ompelukoneeella ommella suoraa makaavaa (lakana) tahi roikkuvaa (verho) kangasta. En ole ns. kartalla edes siitä, missä kotikaupungissani sijaitsee kangaskauppa. En tiedä miten puikoilla “luodaan” silmukoita saati mitään muutakaan. Virkkuukoukulla voin kaivaa räkää nenästäni. Osaan lukea ompeluohjeita ja kaavoja yhtä hyvin kuin esimerkiksi sanskriiittirunoutta. Villapaita, jossa parikymmentä nappisilmäistä pöllöä koristeina? Ei tässä elämässä.

“Illalla sitten sain ompeluaikaa ja tein itselleni hupparin tästä ihanasta joustofroteesta.”

Illalla? Siis siinä ajassa kun normaali ihminen höylää juustoa hapankorpun päälle ja napsuttelee vähäsen Facebookia ja kaatuukin sitten kuolleena patjaan?  

Itse saan kerran kahdessa vuodessa maanisen ompelukohtauksen, jolloin painan aamuun asti punk-asenteella: minätyttö en kaavoihin kangistu, mittanauhat on luusereille (metallinen on aika kankea), samat sakset käy aivan hyvin kankaaseen sekä pizzaan. Seuraavana päivänä sitten pyydän apua artesaaniystävältä, joka ottaa ensimmäiseksi esille ratkojan, ja kertoo miten oikeasti ommellaan.  

Ehkä mulla on hei asenneongelma. Kuitenkin olen molemmille lapsille raskausaikana ommellut ihastuttavat tilkupeitot. Mikä lie pesänrakennuskohtaus tuli, hormonit varmaan. Innostuin tilkuista siinä määrin, että olen värkännyt niistä päiväpeittoa omaan sänkyyni. Kolme vuotta.

Melkein kuin Strömsössä!

Oranssit lainaukset Pompulapajan taitajalta.

Viva Cuba Libre!

Kuinka monta kuubalaista räppäriä tiedätte? Niin-pä. 

Minä kävin taas filkkafestareilla, ja näin innostavan dokumentin rohkeasta kuubalaisesta rap-duosta nimeltä Los Aldeanos. 

Aldo ja El B ovat tehneet musiikkia vuodesta 2003 lähtien. He ovat tatuoineet käsivarsiinsa tekstin El rap es guerra – rap on sotaa.

Nämä pojat ovat tosissaan, ja he ovat Kuubassa kuuminta mahdollista kamaa. Biisit kertovat punk-asenteella kuubalaisesta todellisuudesta: hallituksen kontrollista, rasismista, taloudellisista ongelmista, köyhyydestä, prostituutiosta, rikollisuudesta, mielipidevangeista, sananvapauden puutteesta...

”Haluan vain kysyä että mihin asti? Ihmiset puhuvat vapaudesta, mutta näkevät telkkarissa kusipään, joka ei ymmärrä maailmaa...”

”Mutsinnussijat tekivät tästä maasta vankilan!”

”Sattuu enemmän kuin anaaliseksi, mutta kylmänä ja ilman liukastetta!” 

Aldo ja El B sanovat tekevänsä musiikkia kuubalaisille, omasta todellisuudestaan.”Olemme hiljaisten ääni. Rehellisyys on tärkeintä”


He ovat omien sanojensa mukaan kyllästyneitä valheisiin, ja siksi eivät pelkää taistella sananvapauden puolesta. Heidän musiikkinsa kuuntelijoita on Kuubassa sakotettu ja jopa vangittu. He kutsuvat maansa johtajaa Pinocchioksi.

Kaverit ovat ultraradikaaleja maassa, jossa rappiakin varten on oma virasto. ”Ei rappia voi laitostaa!”, El B sanoo dokumentissa. 

Los Aldeanos levittää järjestelmänvastaista kieltä, biisejä ei soiteta valtion medioissa, ja levyjä saa vain kuubalaisesta mustasta pörssistä, kädestä käteen. Levyt ovat todellisia omakustanteita, sillä ne tehdään yhden kaverin kotona ja levitetään netissä ympäri maailman. Los Aleanos on valtavan suosittu varsinkin Latinalaisessa Amerikassa. Levyjä on ilmestynyt yli kaksikymmentä, mutta laatu on pysynyt lujana. Pojilla on it-vastaava, sillä he eivät itse ole koskaan surffanneet internetissä. 

”Meitä sanotaan vastavallankumouksellisiksi. Minä kysyn kumpi on enemmän vallankumousta vastaan: se, joka haluaa pitää asiat samoina 50 vuotta vai se, joka vaatii muutosta? En ole kommunisti, leninisti tai mikään muukaan nisti: olen vallankumouksellinen”. 

Pikkuhiljaa Los Aldeanos on saanut helpotusta täydellisestä laittomuudestaan. He ovat saaneet järjestää yhden konsertin ihan luvan kanssa Havannassa, sekä matkustuslupia keikoille Etelä-Amerikkaan. Kulttuurivaihdon merkeissä he esiintyivät jopa Miamissa, Amerikan Imperialistissa Yhdysvalloissa.

Pojilla ei kuitenkaan ole aikomusta vaihtaa kotimaata, koska heidän mielestään on raukkamaista mölytä selän takana.


”Meillä on Valkoisen talon kokoiset munat!” No en kyllä epäile yhtään.

http://www.losaldeanos.net/

Anssi 8000

Ars Fennica-palkinnon voitti tänä vuonna Anssi Kasitonni (s. Heinonen, 1978). Palkintoon kuuluu suuri näyttely Amos Andersonin taidemuseossa. Se on sahalahtelainen skeittari nyt korkeakulttuurin saleissa. Kävin eläytymässä.

Anssin maailmaan pääsee hyvin sisään katsomalla uuden kymmenminuuttisen elokuvan Planet of Sexes. Avaruusseikkailu Venukseen on vähän kuin Tähtien sotaa Apinoiden planeetalla. Elokuvassa esiintyy myös Anssin vaimo ja bändikaveri Maria Stereo. Anssi on luonnollisesti itse askarrellut lavasteet ja puvut. Tekevät muuten kivaa musaakin.

Lapsia on testipäivänä museossa paljon, ja koulupojilla silmät kiiluvat innosta.  Näyttelysalit ovat täynnä erilaisia vehkeitä ja härveleitä, joita Anssi on kotitilallaan ratokseen rakennellut. Hauskaa on varmasti ollut, ja härpäkkeet saavat hymyilemään. Esimerkiksi tämä:

Kylän suurin kypärä ja letku letkeä, 2009

Anssi tekee amerikkalaisesta 80-luvun (poika)kulttuurin kuvastosta omiaan: ihmeauto K.I.T.T. viettää vapaapäivää katsellen telkkarista pingistä, avaruusolio Alf vetää norsua kärsästä, Ritari Ässä kurkkaa toivomuskaivosta...Anssi on rakentanut omat versionsa pahvista, muovista ja maalista. Hän jatkaa sitä, mitä minun viisivuotias poikani juuri aloittelee: robottien ja kulkuneuvojen väkertelyä materiaalista, jota sattuu käsiinsä saamaan. Pienille pleksilevyille Anssi on raaputtanut ajatusripulia, kuin ennen vanhaan pulpetin kanteen: Viduddaa. Ihan Sama. Billy Idol. Köyhä paskaa vääntää. 

Anssi näyttää miten taidetta käytetään

Anssi kommentoi nykytaidetta suoraan teoksella Damien Hirst´s Skull. Alkuperäinen timenteista tehty kallo maksoi huutokaupassa 100 miljoonaa dollaria. Anssi teki omansa pahvista ja led-valoista. On kyllä hieno:

”Minua riipii kun ihmiset sanovat, että nykytaidetta on niin vaikea ymmärtää. Minun tapauksessani siinä ei ole paljon ´ymmärtämistä´. Sama kuin yrittäisi ymmärtää kaunista auringonlaskua tai auton alle jääneen eläimen ruhoa. Minun taiteellinen päämäräni on luoda vahva katsomiselämys, joka on sinänsä käsitettävä, mutta tavallaan liian laaja jotta sen voisi ymmärtää täydellisesti”, sanoo Anssi Kasitonni.

Ei Ritari Ässääkään tarvitse telkkarista katsoessa erityisesti ymmärtää. Onko Anssin taide siis viihdettä? Assi ei kritisoi eikä kyseenalaista retrolelujaan. Kai puhe amerikkalaisesta hapatuksesta jäi sinne 80-luvulle.  

Kuvat: Amos Andersonin taidemuseo.

Varokaa vanhoja satuja!

Eräänä iltana otin iltasaduksi lapsille kirjan, joka vaikutti herttaiselta: H.C. Andersenin Peukalo-Liisa (Lasten Parhaat kirjat, 1988), ihanilla Elsa Beskowin kuvilla. Herttaisuus hämää, tässä selostus miksi en enää ikinä aio lukea tarinaa uudelleen.

Satu alkaa. Oli kerran vaimo, joka ei ollut tiennyt, mistä saisi lapsen. No tietysti ostamalla noita-akalta siemenen ja panemalla sen kukkapurkkiin. Siemenestä kasvaa tulppaani ja tulppaanin terälehtien (!) sisältä lapsi, joka on niin pieni että häntä kutsutaan Peukalo-Liisaksi.

-Äiti, eihän vauvat oikeasti purkissa kasva.

Kohta alkaa tapahtua. ”Iso, märkä ja iljettävä” rupisammakko ryöstää Liisan yöllä omasta sängystään (varsinainen iltasatu!), koska haluaa tämän vaimoksi omalle rumalle pojalleen. Liisa itkee katkerasti vetisessä vankilassaan, mutta pääsee onneksi pakenemaan perhosen vetämällä lumpeenlehdellä (-Se lähtee varmaan ulkomaille, ihasteli kaksivuotias tyttäreni. Niinhän sitä voisi tosiaan luulla).

Sitten hyökkääkin turilasritari, ”iski kyntensä hänen hennon uumansa ympärille” (hyi!). Turilasnaaraat kuitenkin päättävät, että hän on liian ruma ritarin vaimoksi, ja Liisa pääsee lähtemään.  

Taitaa olla Liisalla äitiä ikävä

Koko kesän Liisa asuu yksin metsässä, itse punomassaan riippukeinussa. Talven tulleen tulee kylmä, ja Liisa löytää tiensä peltohiiren tupaan. Peltohiiri antaa Liisan jäädä luokseen koko talveksi, mutta hänen täytyy vastineeksi siivota ja kertoa tarinoita. Liisan pitää laulaa myös yrmylle ja ilottomalle naapurin myyrälle, ja hän laulaa niin kauniisti, että ”maamyyrä rakastui häneen, mutta sitä hän ei sanonut, sillä hän oli kovin vakava mies” (miten tämä kuulostaa jotenkin tutulta...).

Talven yli Liisa hoivaa myös kohmettunutta pääskystä maan alla. Kevään tultua lintu lehahtaa aurinkoiselle taivaalle. Velvollisuudentuntoinen Liisa ei suostu mukaan, koska ”vanha peltohiiri pahoittaisi mielensä” (no just joo). 

Liisalla on hyvä sydän.

Kyyneleet nousevat Liisan silmiin. Eikä ihme, sillä maan alla peltohiiri pakottaa Liisan tekemään kapioita, koska myyrä on kosinut Liisaa (-Yök! huudahti lapseni). Kun Liisa ilmaisee haluttomuutensa ryhtyä aurinkoa, kukkasia ja pääskysiä inhoavan, ikävän myyrän vaimoksi, peltohiiri uhkailee häntä.

Tässä kohtaa oli pakko harppoa. Mielikuva hampaita väläyttelevästä hiirestä ja elämästä myyrän kanssa maan alla ei ehkä toisi lapsille parhaita mahdollisia unia.

Liisa itkee kohtaloaan. Hän nousee vielä viimeisen kerran maan pinnalle sanomaan jäähyväiset auringolle, sillä myyrän kanssa hän ei enää koskaan näkisi aurinkoa. Silloin vapaana lennellyt pääskynen huomaa sattumalta Liisan, ja houkuttelee hänet siivelleen. 

Jee, sadun ihanin kohta!

Lintu vie Liisan kauas pois, aurinkoiseen ikuisen kesän maahan. Ja tähän olisi satu minun puolestani voinut loppua. 

Vaan kun ei. Hohtavan marmorilinnan puutarhassa odottaa tietysti kaunis kukkaprinssi. Hän ottaa heittopussi-Liisan puolisokseen, kaikkien kukkien kuningattareksi. Häälahjaksi Liisa saa sudenkorennon siivet olkapäihinsä. 

H.C. Andersenin maailmassa vapaus lunastetaan avioliitolla.

Sanokaa vaan tosikoksi ja telaketjufeministiksi, mutta minun mielestä tällainen lapsivaimo-ihmisryöstö-pakolais -tarina ei ole lapsille sopiva. Satu on alunperin julkaistu vuonna 1835, eivätkä maailman perusasetelmat ikävä kyllä ole niistä paljoakaan muuttuneet: pieniä ja heikkoja sorretaan aina.

Toivon, että kaksi- ja viisivuotiaani saisivat vielä hetken elää kauniin ja ystävällisen maailman illuusiossa, jossa kaikilla on samanlaiset oikeudet. Jossa joka tytöllä ja pojalla on omat vahvat siivet.

Tästä lähtien taidan lukea vain Peppi Pitkätossua ja Fedja-setää. 

Dokumentteja mediasta

Syksyn Rakkautta ja anarkiaa-festareilla näin pari dokkaria.

Page One: A year Inside the New York Times

Vuosi New York Timesin toimituksessa. Journalismin opiskelijana ajattelin olevani kiinnostunut dokumentista maailman huippusanomalehdestä. Mitä opin? Että näppärä toimittaja hakkaa näppäimistöä samaan tahtiin haastateltavan puheen kanssa. Ja että todella kova toimittaja on sukupuoleltaan mies.

Elokuvassa elitistisen oloiset valkokaulustoimittajat jaarittelivat yhdentekeviä lauseita omasta työstään norsunluutornissa. Siis miehet. Harvat naiset toimituksessa pakkailivat tavaroitaan saatuaan potkut ”lehden vaikeassa taloudellisessa tilanteessa”. Printtimedian kriisi iski jopa hard core-uutislehteen, iik! Media on kuulemma teknologiabisnestä, ja teknologian muuttuessa mediakin muuttuu. Journalistin roolini on vielä hakusessa, mutta ainakaan en identifioitunut sotajuttuja kirjoittavaan kravattimiehistöön.

Ainoa todella kiinnostava hahmo oli eräs rääväsuinen toimittaja, entinen narkomaani ja yksinhuoltaja–isä, jonka lempilause tuntui olevan ”I don´t think so!”. Olisipa leffa kertonut hänestä.

Leffan trailerin voit katsoa täällä.

POM Wonderful Presents: The Greatest Movie Ever Sold

Morgan Spurlock sai ihailuni elokuvallaan Super Size Me. Tässä uudessaan hän puree läpeensä kaupallistunutta elokuvateollisuutta ja sen taitavan räikeää tuotesijoittelu–järjestelmää. Toisin sanoen kuinka paljon elokuvaa voi myydä brändeille.  Spurlock lähti tekemään elokuvan elokuvan rahoittamisesta pelkästään brändien sijoittelulla.

Sainhan nauraa, Morgan on ihana. Hän näkee huumoria järkyttävissäkin asioissa, ja käyttää taas omaa persoonaansa hyväkseen. 

Spurlock käy leffassa Brasiliassa ihmettelemässä Sao Paoloa, jossa ulkomainonta on ollut kiellettyä vuodesta 2007 asti (katso vaikka). 

Kelpaisi kyllä minullekin. Julkisten tilojen pitäisi olla ihmisten, ei mainospellejen käytössä. Mainokset valtaavat tajuntamme –huomaamattamme– joka puolella niin, että unet ovat ainoaa aidosti mainosvapaata aluetta, dokumentissakin mainitaan. ”Mainokset kasvattavat lapsemme!”

Ja traileri Spurlockin leffasta tässä.

Sao Paolo puhdistettiin

Missä kuvasivat kerran

Kallion kaupunginosa, isieni maa,inspiroi aina. Elämän värikerrokset yllättävät nurkan takaa, mukana paahtimon tuoksu (ja vähän muunkin).

Eräänä päivänä dallasin erityisen virikkeisen Hesarin päästä päähän, etsin rasteja sähkökaapeista. Kaupunginmuseo on nimittäin asemoinut niihin vanhoja fotoja kulmilta. Mestat tunnistaa, mutta onpa kato muuttunutkin. 

         

Helsinginkatu 1 vuonna 1971. Faija on kertonut, että 1950-luvulla liikennettä oli niin snadisti, että polkuautoilla laskettiin Pengerkatua alas kauppahallille.

             

             Entinen kauppahalli 2011. En lähtis suhaamaan polkuautolla.

Harjutoria 1919. Taustalla keskellä Ebeneser, pohjoismaiden ensimmäinen kansanlastentarha.

Sama syksyllä 2011. Faija muistaa vieläkin tarhan tädit.

Helsingegatania rakennetaan 1912

...alkaa olla mestat valmiina 2011

Helsinginkatu 15 1940-luvulla, ravintola Tenho. Tutkiessani kuvaa paikalle osui iloinen, harvahampainen naisihminen. ”Ai se on nelkytluvulta, ilmankos soon mustavalkonen...Kelaa mikä juttu oli ku aikoinaan himaan tuli väritelkkari! Moltiin ihan et huhhuh!”

Paikalla nykyään Pacifico, Alko ja Tenkka.

Uutuuttaan hohtava Työväenopisto 1927

                     

Meitsi oli näistä ihan et oho, hienoo matskuu.

Vastaavia helmiä löytyy myös Skatalta, Tölikasta, Länsi-Pasilasta, Malmilta ja Hertsikasta.

                               

ARS11 lasten kanssa

Lähdin Kiasmaan 5- ja 2-vuotiaiden kultakimpaleideni kanssa. Etukäteen hiukan kylmäsi, kuten lähtö innostuneen apinalauman kanssa linnanjuhliin: on paljon mahdollista, että käyttäytyminen ei mahdu annettuihin raameihin. Ei saa koskea, ei juosta, eieiei. Mutta  pikkusimpanssini olivat niin lumoutuneita näkemästään että unohtivat sekoilla.

Oli afrikkalaisia naamareita ja muuta esillepanoa, mutta muuten mörköjä kammoavat lapset eivät Kiasmassa pelänneet mitään. Ihailua herättivät erityisesti:

•  ”Kerrossänky” (vähintään 8-kerroksinen pakolaiskasseilla koristeltu installaatio. Barthélémy Toguo, "Kiivetä alas")

• ”Heppa” (paljon komeampi veistos kuin lajitoveri ulkosalla. Mary Sibande: ”Hallitsija”)  

                                                

• ”Maja” (lehmänhännistä rakennettu hökötin sekä ympärillä parveilevat lehmännahat. Nandipha Mntambo: ”Emabutfo”)                                                 

• ”Laskuvaljohyppääjä” (mallinukkesotilas kera konepistoolin – varma hitti 5-vuotiaalle pojalle. Michael Macgarry: “Zhou Enlai ja Afrikan valloitus”)

Sitten tytär veti kädestä pimeän huoneeseen. Hän hilautui mustalle sohvalle, kiinni vanhempaan rouvaan, ja nauliutui katsomaan siirtomaavallan jälkiä kuvaavaa videota Angolasta. Luonnostaan vilkas lapsi katseli ja kuunteli kansanlaulua hipihiljaa ainakin varttitunnin! Velikin lakkasi hytkymästä, kun jännitti miinanraivaajan pommia (Alfredo Jaar: Muxima).   

                                                          

Kerrassaan onnistunut retki. Vaikka eniten jäikin ehkä mieleen alakerran hillopulla (Café Kiasma: Pöytiintarjoilu).

(Kommenttejakin jätettiin ihan kiitettävä määrä)