Varokaa vanhoja satuja!

Eräänä iltana otin iltasaduksi lapsille kirjan, joka vaikutti herttaiselta: H.C. Andersenin Peukalo-Liisa (Lasten Parhaat kirjat, 1988), ihanilla Elsa Beskowin kuvilla. Herttaisuus hämää, tässä selostus miksi en enää ikinä aio lukea tarinaa uudelleen.

Satu alkaa. Oli kerran vaimo, joka ei ollut tiennyt, mistä saisi lapsen. No tietysti ostamalla noita-akalta siemenen ja panemalla sen kukkapurkkiin. Siemenestä kasvaa tulppaani ja tulppaanin terälehtien (!) sisältä lapsi, joka on niin pieni että häntä kutsutaan Peukalo-Liisaksi.

-Äiti, eihän vauvat oikeasti purkissa kasva.

Kohta alkaa tapahtua. ”Iso, märkä ja iljettävä” rupisammakko ryöstää Liisan yöllä omasta sängystään (varsinainen iltasatu!), koska haluaa tämän vaimoksi omalle rumalle pojalleen. Liisa itkee katkerasti vetisessä vankilassaan, mutta pääsee onneksi pakenemaan perhosen vetämällä lumpeenlehdellä (-Se lähtee varmaan ulkomaille, ihasteli kaksivuotias tyttäreni. Niinhän sitä voisi tosiaan luulla).

Sitten hyökkääkin turilasritari, ”iski kyntensä hänen hennon uumansa ympärille” (hyi!). Turilasnaaraat kuitenkin päättävät, että hän on liian ruma ritarin vaimoksi, ja Liisa pääsee lähtemään.  

Taitaa olla Liisalla äitiä ikävä

Koko kesän Liisa asuu yksin metsässä, itse punomassaan riippukeinussa. Talven tulleen tulee kylmä, ja Liisa löytää tiensä peltohiiren tupaan. Peltohiiri antaa Liisan jäädä luokseen koko talveksi, mutta hänen täytyy vastineeksi siivota ja kertoa tarinoita. Liisan pitää laulaa myös yrmylle ja ilottomalle naapurin myyrälle, ja hän laulaa niin kauniisti, että ”maamyyrä rakastui häneen, mutta sitä hän ei sanonut, sillä hän oli kovin vakava mies” (miten tämä kuulostaa jotenkin tutulta...).

Talven yli Liisa hoivaa myös kohmettunutta pääskystä maan alla. Kevään tultua lintu lehahtaa aurinkoiselle taivaalle. Velvollisuudentuntoinen Liisa ei suostu mukaan, koska ”vanha peltohiiri pahoittaisi mielensä” (no just joo). 

Liisalla on hyvä sydän.

Kyyneleet nousevat Liisan silmiin. Eikä ihme, sillä maan alla peltohiiri pakottaa Liisan tekemään kapioita, koska myyrä on kosinut Liisaa (-Yök! huudahti lapseni). Kun Liisa ilmaisee haluttomuutensa ryhtyä aurinkoa, kukkasia ja pääskysiä inhoavan, ikävän myyrän vaimoksi, peltohiiri uhkailee häntä.

Tässä kohtaa oli pakko harppoa. Mielikuva hampaita väläyttelevästä hiirestä ja elämästä myyrän kanssa maan alla ei ehkä toisi lapsille parhaita mahdollisia unia.

Liisa itkee kohtaloaan. Hän nousee vielä viimeisen kerran maan pinnalle sanomaan jäähyväiset auringolle, sillä myyrän kanssa hän ei enää koskaan näkisi aurinkoa. Silloin vapaana lennellyt pääskynen huomaa sattumalta Liisan, ja houkuttelee hänet siivelleen. 

Jee, sadun ihanin kohta!

Lintu vie Liisan kauas pois, aurinkoiseen ikuisen kesän maahan. Ja tähän olisi satu minun puolestani voinut loppua. 

Vaan kun ei. Hohtavan marmorilinnan puutarhassa odottaa tietysti kaunis kukkaprinssi. Hän ottaa heittopussi-Liisan puolisokseen, kaikkien kukkien kuningattareksi. Häälahjaksi Liisa saa sudenkorennon siivet olkapäihinsä. 

H.C. Andersenin maailmassa vapaus lunastetaan avioliitolla.

Sanokaa vaan tosikoksi ja telaketjufeministiksi, mutta minun mielestä tällainen lapsivaimo-ihmisryöstö-pakolais -tarina ei ole lapsille sopiva. Satu on alunperin julkaistu vuonna 1835, eivätkä maailman perusasetelmat ikävä kyllä ole niistä paljoakaan muuttuneet: pieniä ja heikkoja sorretaan aina.

Toivon, että kaksi- ja viisivuotiaani saisivat vielä hetken elää kauniin ja ystävällisen maailman illuusiossa, jossa kaikilla on samanlaiset oikeudet. Jossa joka tytöllä ja pojalla on omat vahvat siivet.

Tästä lähtien taidan lukea vain Peppi Pitkätossua ja Fedja-setää.