Dokumentteja mediasta

Syksyn Rakkautta ja anarkiaa-festareilla näin pari dokkaria.

Page One: A year Inside the New York Times

Vuosi New York Timesin toimituksessa. Journalismin opiskelijana ajattelin olevani kiinnostunut dokumentista maailman huippusanomalehdestä. Mitä opin? Että näppärä toimittaja hakkaa näppäimistöä samaan tahtiin haastateltavan puheen kanssa. Ja että todella kova toimittaja on sukupuoleltaan mies.

Elokuvassa elitistisen oloiset valkokaulustoimittajat jaarittelivat yhdentekeviä lauseita omasta työstään norsunluutornissa. Siis miehet. Harvat naiset toimituksessa pakkailivat tavaroitaan saatuaan potkut ”lehden vaikeassa taloudellisessa tilanteessa”. Printtimedian kriisi iski jopa hard core-uutislehteen, iik! Media on kuulemma teknologiabisnestä, ja teknologian muuttuessa mediakin muuttuu. Journalistin roolini on vielä hakusessa, mutta ainakaan en identifioitunut sotajuttuja kirjoittavaan kravattimiehistöön.

Ainoa todella kiinnostava hahmo oli eräs rääväsuinen toimittaja, entinen narkomaani ja yksinhuoltaja–isä, jonka lempilause tuntui olevan ”I don´t think so!”. Olisipa leffa kertonut hänestä.

Leffan trailerin voit katsoa täällä.

POM Wonderful Presents: The Greatest Movie Ever Sold

Morgan Spurlock sai ihailuni elokuvallaan Super Size Me. Tässä uudessaan hän puree läpeensä kaupallistunutta elokuvateollisuutta ja sen taitavan räikeää tuotesijoittelu–järjestelmää. Toisin sanoen kuinka paljon elokuvaa voi myydä brändeille.  Spurlock lähti tekemään elokuvan elokuvan rahoittamisesta pelkästään brändien sijoittelulla.

Sainhan nauraa, Morgan on ihana. Hän näkee huumoria järkyttävissäkin asioissa, ja käyttää taas omaa persoonaansa hyväkseen. 

Spurlock käy leffassa Brasiliassa ihmettelemässä Sao Paoloa, jossa ulkomainonta on ollut kiellettyä vuodesta 2007 asti (katso vaikka). 

Kelpaisi kyllä minullekin. Julkisten tilojen pitäisi olla ihmisten, ei mainospellejen käytössä. Mainokset valtaavat tajuntamme –huomaamattamme– joka puolella niin, että unet ovat ainoaa aidosti mainosvapaata aluetta, dokumentissakin mainitaan. ”Mainokset kasvattavat lapsemme!”

Ja traileri Spurlockin leffasta tässä.

Sao Paolo puhdistettiin

Missä kuvasivat kerran

Kallion kaupunginosa, isieni maa,inspiroi aina. Elämän värikerrokset yllättävät nurkan takaa, mukana paahtimon tuoksu (ja vähän muunkin).

Eräänä päivänä dallasin erityisen virikkeisen Hesarin päästä päähän, etsin rasteja sähkökaapeista. Kaupunginmuseo on nimittäin asemoinut niihin vanhoja fotoja kulmilta. Mestat tunnistaa, mutta onpa kato muuttunutkin. 

         

Helsinginkatu 1 vuonna 1971. Faija on kertonut, että 1950-luvulla liikennettä oli niin snadisti, että polkuautoilla laskettiin Pengerkatua alas kauppahallille.

             

             Entinen kauppahalli 2011. En lähtis suhaamaan polkuautolla.

Harjutoria 1919. Taustalla keskellä Ebeneser, pohjoismaiden ensimmäinen kansanlastentarha.

Sama syksyllä 2011. Faija muistaa vieläkin tarhan tädit.

Helsingegatania rakennetaan 1912

...alkaa olla mestat valmiina 2011

Helsinginkatu 15 1940-luvulla, ravintola Tenho. Tutkiessani kuvaa paikalle osui iloinen, harvahampainen naisihminen. ”Ai se on nelkytluvulta, ilmankos soon mustavalkonen...Kelaa mikä juttu oli ku aikoinaan himaan tuli väritelkkari! Moltiin ihan et huhhuh!”

Paikalla nykyään Pacifico, Alko ja Tenkka.

Uutuuttaan hohtava Työväenopisto 1927

                     

Meitsi oli näistä ihan et oho, hienoo matskuu.

Vastaavia helmiä löytyy myös Skatalta, Tölikasta, Länsi-Pasilasta, Malmilta ja Hertsikasta.